Oikeasti. Otin jälleen Ansan kanssa Hakkilan hallilla kontakteja, kontakteja ja kontakteja. Ajattelinpa myös, että otan tänään keinua ensimmäistä kertaa. Meinasi käydä jo suoraan kalpateen, kun Ansa pääsi karkaamaan keinulle, ja juoksi suoraan päähän. Sydän kurkussa sain juuri jalan keinulle, ettei keikannut. Ansa kipitteli hölmistyneenä takaisin.  Noh, sitten aloitettiin suunnitelmallisesti. Otettiin muutama kontakti, sytötiin nakkia, paukuteltin keinua ja syötiin nakkia. Ei minkään valtakunnan reaktiota mihinkään suuntaan. Hino juttu. Mutta mitä tekee sitten Suvi, joka oli suunnitellut niin hienosti, että rämähtämättä hiljennetään keinu alas? No rämäyttää sen tietysti! Voi video, että meinasi itku tulla. Eipä huvittanut Ansaa enää mennä keinulle. Miten sen voi lipsauttaa noin, vaikka muka tietää mitä tekee. Noh siinä sitten suru puserossa hirveillä kehuilla ja suunnilleen kokonaisilla nakeilla sain Ansan menemään PUOMIN niin kuin se sen jo osaa. Hetsaamalla sain sen siitä jopa innostumaan. Ettei nyt ihan kaikki mennyt kankkulan kaivoon. Mutta keinun kanssa saamme tosiaankin tehdä työtä. Voi kurjuus.