Eli juuri näin. Oltiin Marin ja Lennin kanssa Malminkartanossa piirin treenivuorolla. Maisa-penteleellä kun on juoksut, niin ei voinut kun käyttää pissillä haistelemassa kentän ilmaa ja takaisin autoon. Ansan kanssa harjoiteltiin odottamista, tuota taiteenlajeista ah sitä vaikeinta. Meidän "neiti" ei osaa vielä ihan kovin pitkiä aikoja odottaa hiljaa. Oikeastaan ihan tosi lyhyitä hetkiä. Jos sitäkään. SIlloin on hiljaa kun on turva-posse ympärillä, mutta yksin lyhtypylväässsä? Nounou. Siinähän sai sitten suloäänellään väylätä. Kuten Mari totesi, niin aika kumea on ääni ollakseen pikkuinen tyttö. Muutenkin tuntuu, että Ansa on oikeastaan aika äijä. Siinä missä Helmi pysähtyy kokonaan tai alkaa konkata kolmella jalalla, kun roska tarttuu lenkillä jalkoihin, niin Ansa alkaa raivoisasti repiä risua kintuista, ja samalla voi kuulla muutamia #€%&%##€%%& lentelevän kun se ei heti lähdekään. Turha siinä on alkaa sievistelemään.

Takaisin asiaan. Kävin aina välillä palkkaamassa, kun tajusi olla hetken hiljaa. Jossain vaiheessa alkaa kuulua epämääräistä ulvontaa autolta. Katson sinnepäin, ja niinhän siellä on vesiäinen kaula kohti kattoa avaamassa suloääntään. Ja hetkenpäästä siihen yhtyy rouvaihminen etupenkiltä. Siinä sitä sitten Suvi katsoo tumput suorina, kun kaikki kolme koiraa näyttävät parhaat puolensa ja mitä osaavat. Ookoo. Ei tässä sen kummempia sitten.

Käytyäni autolla hiljentämässä konsertin ja Ansan oltua hetken hiljaa, otettiin vielä pari luoksetuloa Marin avustuksella. Ansalla ei ole ongelmaa tulla iloisesti luokse, mutta se vaan ei aina rekisteröi, että kuka huutaa, kun kaikki ihmiset on niin kivoja, että niiden luo voisi mennä. Nyt oikein innostin kunnolla ja lähdin juoksemaan pois kutsuen, niin jo tuli pieni eläin minkä jaloistaan pääsi, ja alkuun älämölön kanssa, kun ei heti päässytkään irti.

Mitä tästä opimme? Lisää, lisää ja lisää odottamista.

Kiitokset Marille seurasta ja avusta! Ja kestämisestä.