Päästiin tänään jo hyvinkin tutulle Hakkilan hallille, mutta uudessa seurassa. Oltin korvaamassa HSKH:n reeneissä Teppoa ja Heiniä. Kiitos Heinille vuorosta! Oli tosi mukava päästä uusien koirakoiden kanssa reenaamaan, vaikka aika omatoimisesti kaikki tekivätkin. Alkuun kuitenkin otettiin yhteisenä paikkamakuu. Muut oli ylemmän luokan koiria, paitsi Ansa-anselmi, ja ohjaajat siis piilossa. Aika oli noin 3 minuuttia, eli pisin ikinä, mitä ollaan tehty. Alku ei lähtenyt lupaavasti, kun nousi paikka käskyllä istumaan, mutta ensimmäisen askeleen aikana käskin maahan ja hyvin jäi. Jäin ihan lähelle välillä palkaten. Yhden kerran nytkähti ylöspäin, mutta röhähdyksellä meni maihin. Palkkasin aika usein, mutta otin vaihtelevia etäisyyksiä ja aikoja palkkauksen väliin. Hyvin makasi rauhassa välillä, mutta on se silti tosi hasardi vielä. Mutta, koska positiivista on löydyttävä, niin sanottakoon se, ettei Ansa tunnu olevan ollenkaan kiinnostunut muista rivissä olijoista. Sillä on vain niin tylsää, että voisihan siitä noustakin.

En ollut ihan hereillä, kun porukka otti vielä paikalla istumisen, mutta en sitten hokannut vaihtaa koiraa niin nopsaan. Ei voi mitään. Ansan kanssa jatkoin muitten käskyttämisen jälkeen, ylläripylläri, liikkeelle lähdöillä, lyhyillä seuraamisilla ja ympyrän kaarilla. Kivasti meni, pientä pmputtelua ja oikealle kaarroksen jätättämistä huomioon ottamatta.

Sitten vähän aikaa hengailtiin ja katseltiin muita. Ansa tosin kiitettävästi tarjosi istumista mun edessä ja kontaktia aina tasaiseen tahtiin, siitä saikin sitten palkkaa. Seuraavaksi liikkeestä seisomista. Muutaman kerran valui valumistaan, mikä jätettiin huomiotta. Ollaan edetty tässä jo sen verran, että nakin ei tarvitse tula välittömästi naamaan. Vierelle palaaminen on edelleen haasteellista, tätä pitäisi (!) harjoitella sisällä paljon enemmän. Miksi en ota liikkeestä maahanmenoa koskaan. Oppiiko Ansa sen vain toiveesta? I wish.

Paistipään vuoro (eiks ookkin hellyyttävä lempinimi? Ja kyllä – sitä oikeasti käytetään). Aloitettiin hiljaa olemisella. Koko muu kööri oli hiljaa, niin kuin kunnon tokokoirat. Ihan pikkuisen jänskätti ottaa tota kiljukaulaa seinästä irti. Neljä yritystä siihen taisi mennä tälläkin kertaa. Otin merkkiä alkuun. Ihan läheltä, jotta voitaisiin olla ihan hiljaa. Pari kertaa joutu jäähylle, mutta ihan kuin toi keino toimis. Toivottavasti. Hyvin korjasi itse muutaman kerran suoraan tötsän taakse, jonka olen nyt päättänyt vaatia aina ja ikuisesti, ilman lisäkäskyjä. Kun meinasi kuumuttaa, kääännyttiin pois merkistä ja vain oltiin, tai tehtiin pientä seuruuta.

Seuraavaksi ohjattua oikealle. Jätin merkin taakse seisomaan ja lähetys oikealle, kapula samassa tasossa. Hyvin haki, tietysti oli nähnyt mun sen sinne vievän. Muutamia toistoja ja viimeisillä oli jo noin 5 m takana. Samaa vasemmalle. Ja arvatenkin kokonaisuutena merkin kautta oikealle. Aivan loistavasti pysyi herneet kasassa, ettei juossut suoraa kapulalle! Mietin kyllä tuota merkin mielekkyyttä muutenkin. Maisa ihan tärisi ja nyki, kun odotti lupaa merkille. No, onhan se aika siistiä. Palautusasento helposti vino, kun välimatkat niin lyhyitä. Täytyy katsoa josko korjaantuu täydestä matkasta. Sitten aikanaan.

Viimetteenä ruutuun lähetystä n.10 metristä vasemmalle. Haki taka tötsän taakse. Huoh. Vein heti lätkän, ettei vaan aleta toistaa tätä. Lätkällä ei mitään ongelmaa. Paitsi huuto.

Kivat reenit kokonaisuutena, kiva oli päästä eri porukassa reenaan. Nyt oikein kunnolla keskitytään tuohon huutamiseen, niin jospa se siitä?