Otin rautasahan  kauniiseen käteen ja sahasin kesällä metsästä raahatusta karahkasta Maisalle kaksi ensimmäistä keppiä jäljelle. Aloitettiin siis vihdoin esineiden ilmaisun harjoittelu. Yritin ensimmäiset kerrat namikipon kanssa niin, että kippo väärinpäin namien päälle ja kipon päälle keppi. Se meni kipon tökkimiseksi ja mun namikäden ja isomman kupin seuraamiseksi. Tätä yritystä kesti siis ehkä neljä toistoa. Se hylättiin toimimattomana. Seuraavassa taktiikassa sanoin sanan keppi, ja kun Maisa haisteli, ja oli ottamassa suuhun, käskin maahan. Palkka. Monesti Maisa yritti ottaa kepin ja tuoda sen. SItten se vaimeni niin, että meni maahan kepin eteen ja nosti sen siinä suuhunsa. Ja lopulta päästiin siihen, että Maisa meni keppi-käskystä keppi etujalkojen väliin maahan. Ja tästä eteenpäin täytyykin ottaa selvää, miten oikeasti kannattaisi toimia. Mutta kivan edistyksekäs reenihetki oli tämä. Toimi vielä kaksi toistoa takapihallakin. Vesikoirien jälkipäivässä sai esineen tuominen ja sillä ohjaajan kanssa leikkiminen kannatusta, mutta jotenkin tekisi kovasti mieli opettaa maahan. Ihan siis vaan sitä varten kun veteraani-iässä mennään sinne erikoisjäljelle.

Ansa puolestaan pääsi harjoittelemaan noudon alkeita, kun se ilman lupaa haki avonaisesta kaapista tunnarikapulan. Palkka tipahti pienen pienestä pidosta. Ansa myös nosti kapulan maasta käteen. Vähältä etevä likka. Hosuu vaan niin maan pirusti kun on jotain syötävää tarjolla. Liikaa signaaleja pienessä päässä. Täytyykin lähteä noutokapulakaupoille, kun MAisan kapula oli pikkuisen raskas Ansan pidettävä. Kyllä se sen pari kertaa otti suuhun, mutta painovoima vei voiton.